Istuimme puisella, harmaalla laiturilla. Maalasit varpaillasi veteen kuvioita, niin hentoja mutta niin kauniisti. Hymyilit minulle, sanoit että ollaan ikuisesti yhdessä. Nauroit ja räiskytit vettä päälleni. Nauroin myös ja räiskytin vettä takaisin. Lähdit juoksemaan poispäin, metsään, lähdin perääsi. Huudan hymyillen monesti nimeäsi, et vastaakaan. En löydä sinua. Tuuli kuiskaa sanoja korviini, mutten usko niitä. Pakkohan sinun on jossain olla. Pakko.
”Ei se koskaan ollut sun luona”, tuuli kuiskaa, mutta rimpuilen - eihän se ole mahdollista. Näen ruohon liikkuvan erään kiven takana. Nauran ja juoksen kiven luo, mutta sieltä lähtee lentämään vain muutama lintu. Tajuan sen hiljaa, vastustellen - sinua ei koskaan ollutkaan.
***
Näin tuommoista unta eräästä vanhasta ystävästä pari yötä sitten - ja no, siitä tuli vähän inspiraatiota tähänkin kirjoitelmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Inspiraatiota on aina kiva saada kommenteista :)