Oneshot - Tyttö

Tää on yksi mun tarinaideoista, jonka hylkäsin kauan sitten koska tietyt asiat olisivat olleet hankalia tehdä (tästä olisi pitänyt tulla alunperin simstarina). Mä päätin nyt antaa teille pientä makua mun tarinaideakokoelmasta. Itseäni edes jotenkin kiinnostavia tarinaideoita on yhteensä seitsemän, tämä on niistä idea numero kaksi. Kolme tarinaideaa ovat vielä pahasti kesken, mutta työskentelen niiden parissa aina kun siltä tuntuu (= melkein  aina kun olen kotona). Mutta mutta, päästänpä teidät sen tarinanpoikasen pariin. 

***

Pimeä kuja. Kännäilevän nuorisoporukan ääni kaikuu kujan seinissä. Huutoja. Pullojen kilinää, kiroilua. Naurua. Tyttö istuu huivi käärittynä ympärilleen kujan pimeimmässä nurkassa. Tyttö yrittää nukkua, sulkea korvansa yltyviltä huudoilta. Yrittää samaan aikaan unohtaa äänet. Äänet, jotka käskivät hänen "painua helvettiin". Äänet, jotka sanoivat häntä saastaiseksi elukaksi. Äänet, jotka hokivat, ettei hän kelpaa tai tule koskaan kelpaamaan kellekään. Ettei kukaan tule koskaan rakastamaan häntä.

Hän oli joka päivä saanut uuden nimen, joksi häntä piti kutsua. Virallisesti hän oli Lillian, mutta hän oli myös ollut epävirallisesti montaa muutakin nimeä. Joten hän oli heittänyt Lillianinkin menemään karatessaan viime kerralla. Nyt hän oli pelkkä tyttö, jos joku olisi kysynyt. Hän ei jaksanut alkaa selittämään koulussakaan, miksi hän oli yhtenä päivänä Lillian, toisena "Arvoton" kolmantena "Typerys" ja neljäntenä "Ruma". Ihan kuin nimien takia ei oltu kiusattu tyttöä jo tarpeeksi. Tyttö avasi silmänsä, kännäilevän nuorison puhe alkoi muuttua pikkuhiljaa mongerrukseksi ja sieltä kuului enää satunnaisia huutoja.

Sininen valo. Punainen valo. Poliisi. Tyttö nousi nopeasti ylös maasta ja juoksi syvemmälle kujan sokkeloihin. Hän tunsi tämän kujan paremmin, kuin kukaan muu. Hän oli karannut tänne ennenkin kymmeniä kertoja. Poliisit olivat tosin saaneet tämän aina kiinni, mutta tyttö uskoi joka kerta ettei häntä saada kiinni tällä kerralla. Hän juoksi länteen, kujan päähän. Hän kasasi laatikoista portaat, kiipesi hylätyn talon paloportaille. "Äkkiä", hän kuiskasi itselleen ja juoksi paloportaita ylöspäin. Reppunsa kilisten ja heiluen tyttö kiipesi kolmannen kerroksen hylätyn asunnon ikkunasta sisään. Hän juoksi halki asunnon ja avasi etuoven, joka ei onneksi ollut lukossa.

  Juoksu jatkui portaita alas, kerrostalon alakerran yhteistilojen tunneliin. Tyttö juoksi jonkun matkaa sokkeloista tunnelia eteenpäin, kunnes löysi majapaikkansa. Hän kääriytyi makuupussiinsa ja nukahti, toivoen etteivät poliisit löytäisi häntä. Eivät he olleet tähän mennessä löytäneetkään häntä siitä edellisenä yönä. 

Kirkas valo. Oliko jo aamu? Ei ollut, muualla oli pimeää paitsi hänen edessään. Joku kyykistyi tytön eteen. Tyttö tunnisti nopeasti tutun poliisin virkapuvun. "Konstaapeli Ortiz..." tyttö mutisi pää painuneena. "Kas vaan, Lillian. Taitaa olla aika lähteä - taas kerran - sosiaalityöntekijän puheille. Muistatko mitä puhuimme viimeksi?" tyttö pudisti päätään ja katsoi katuvana poliisia. "Että jos karkaat vielä kerran - eli kymmenennen - me puhumme tulevaisuudestasi sosiaalityöntekijän hoivissa." Konstaapeli Ortiz hymähti ja ojensi kättään tytölle "Pakko kyllä myöntää, Lillian. Olet nopea juoksemaan. Harmi vain, että koirat löytävät sinut nopeasti." mies sanoi ja tyttö nosti päätään, katsoi konstaapeli Ortizia. "Voitko tehdä minulle jotain?" hän kysyi pienellä, kimeällä äänellään. "Mitä sinä toivoisit minun tekevän, Lillian?" konstaapeli kysyi, kun nosti tytön ylös. "Älä kutsu minua Lillianiksi", tyttö sanoi katsomatta poliisiin. Ortiz hämmentyneenä kysyi "miksi haluat minun kutsuvan sinua?"

"Tytöksi. Vain tytöksi."