Oneshot - Poika

Äänestys on päättynyt ja poistettu näkyvistä, oma tarina sai 70 prosenttia äänistä, 14 ääntä. Päästä revityt ajatukset saivat 55 prosenttia, 11 ääntä. Fanficit saivat yhteensä 7 ääntä, eli 35 prosenttia. Kaksi ääntä Olipa Kerran-fanficille ja viisi Assassin's Creed-fanficille.

Haluan teidän tietävän, että pyrin kyllä toteuttamaan kaikki äänestystulokset, järjestyksestä ei vielä tosin ole tietoa. Olen tässä kehitellyt niitä omia tarinaideoita, kehittänyt lisää "jo valmiiksi kehiteltyjä" ja muuta semmoista. Katsotaan, toteutuuko jokin niistä vai joku uusi idea jota en ole vielä keksinyt.

Kirjoitin tänään kylmästä ilmasta osaksi inspiroituneena oneshotin. Arvostan jos luette ja jos luette, kertokaa toki mielipiteenne kommenteissa!

***

POIKA

Lumi liiteli hiljaa ja kauniisti ikkunan ohi, sen pikkuhiljaa muodostaessa ohutta lumipeitettä maahan. Ja ei, minä en ajatuksesta pitänyt. Pidin pienenä talvesta ja lumesta, mutta nykyään talvi oli vain kylmä ja liukas vuodenaika, jolloin luultavimmin joku tutuistani mursi jonkun jäsenensä. Mutta vuodenajoille ei voinut mitään, vaikka lunta tulikin Ramsgateen harvoin, ainakin tähän aikaan vuodesta.

Katselin ulos ikkunasta sivellen samalla ikivanhaa, ruskeaa reppuani. Sen karhea, kulunut kangas miltei pisteli sormiani, mutten jaksanut välittää. Minua pelotti enemmänkin koulupäivä. Luokkamme ei ollut mikään paras, minut oli heti ensimmäisenä koulupäivänä kaksi kuukautta sitten jätetty ulkopuolelle. Kaikilla muilla oli omat kaveriporukkansa, minä sain lähinnä mulkoiluja osakseni. He olivat heti leimanneet minut ”skottikaupunkilellikiksi”, koska isäni oli pankkiiri ja halusi uuden työpaikan pienemmistä piireistä. Äitini oli toimittaja, joka ilahtui kuullessaan, että muutamme pois Skotlannin Aberdeenistä. Hän saisi ”uutta visiota valokuviinsa ja lehtijuttuihinsa”. Minä en halunnut muuttaa, mutta minua ei kuunneltu – miksi olisikaan kuunneltu? Koulu alkaisi kahdenkymmenen minuutin päästä, enkä halunnut myöhästyä. Joten heitin reppuni selkään ja lähdin kävelemään vajaan puolen kilometrin matkan koululle.

Olin kävellyt matkasta noin kolme neljäsosaa, kun luokkalaiseni Drew kavereineen ilmestyi nurkan takaa eteeni. Drew mittaili minua katseellaan, katsoi mustia sukkahousujani, avonaista takkiani, kukikasta tunikaani ja sinisiä lenkkareitani. "Makee pärstä sulla tänään, Ethan. Meikkasitko, huulesi näyttävät aa-ah-niin-miehisiltä”. Naamani lehahti tulipunaiseksi häpeästä, muistaessani kuinka yritin ensimmäisenä päivänä esitellä itseni Cindy Burtoniksi, mutta vanha naisopettajamme rouva Wells oli heristänyt sormeaan varoittavasti ja miltei huutanut, käskenyt kertomaan oikean nimeni. Pelästyin ja sopersin Cindyn olevan oikea nimeni, jolloin opettaja oli huokaissut ja sanonut kuuluvasti nimeni olevan Ethan Burton, ”joka näköjään haluaa pelleillä nimensä kanssa luonnottomasti”.

Yritin jatkaa matkaa, mutta Drew nappasi kiinni takistani ja veti minua taaksepäin. ”Voi, alkaako Ethan-parka itkeä? Voi raukkaa, haluaako se pesulle?” Drew nauroi, hänen tyttöystävänsä Naomi löi minua vatsaan ja toinen tytöistä, jonka nimeä en muistanut, kaatoi minut mutaiseen maahan. Joku heistä potkaisi minua vielä kerran kylkeen, saaden minut ulvahtamaan ja kierimään kauemmas. ”Nyt riittää, Ethan sai pesun. Sen tarpeessa se olikin”, he nauroivat kovaan ääneen ja lähtivät kouluun. Makasin maassa, nieleskellen kyyneliä. Toistelin päässäni haluavani olla kuin muut. Halusin olla tyttö, tyttö, tyttö. Suljin silmäni, jotta silmääni painanut kyynel valuisi pois. Avasin silmäni, nousin ylös mutaisesta maasta ja kiiruhdin kouluun. Pari minuuttia aikaa, ehtisin juuri ja juuri.

Oikeassa olin, koulun kellot pirisivät sillä sekunnilla kun saavuin pihaan. Menin etuovesta sisään, vilkaisin ilmoitustaululta luokkamme lukujärjestystä ja lähdin kohti luokkaa. Inhosin rouva Wellsin tunteja, mutta niitä oli pakko kestää koko aamu. Astuin luokkaan ja oli helpotus nähdä, ettei rouva Wells ollut vielä tullut. Laitoin takkini naulaan ja kävelin luokan halki perimmäiseen pulpettiin, en suonut katsettakaan Drew’hen tai hänen ystäviinsä – tosin huomasin, etteivät hekään kiinnittäneet huomiota minuun.

Rouva Wells oli aikaisemmin viikko sitten antanut tehtäväksi tehdä esitelmän jostain annetusta terveystiedon aiheesta ja esitelmä piti esittää ensimmäisellä tunnilla. Olin valinnut seksuaalisen suuntautumisen, minkäs muunkaan. Rouva Wells tuli luokkaan, katsoi meitä hetken. Laski kaikkien olevan paikalla. Sitten hän kertoi esitelmästä, kysyi, kuka haluaisi olla ensimmäinen. Kun kukaan ei nostanut kättään, nostin varovasti käteni.

”Cindy. Hienoa, mistä teitkään esitelmän?” Rouva Wells kysyi. Hämmennyin totaalisesti. Odotin Drew’n sanovan jotain, mutta hän ei sanonut mitään, hän vain istui ja kuiskaili vieruskaverinsa kanssa ”esitelmän unohtamisesta”.

”Anteeksi?” Kysyin varovasti. Miksi opettaja kutsui minua ”Cindyksi”?

”Kysyin vain, että mistä teitkään esitelmän?” Opettaja toisti.

”En tarkoittanut sitä, miksi kutsuit minua… Cindyksi?” Kysyin suu väristen. Rouva Wells ei ollut kertaakaan, kertaakaan kutsunut minua Cindyksi. Olin Ethan koulussa, kotona olin Cindy, sielläkin pelkästään itselleni.

Opettaja oli hetken hiljaa, katsoi minua tyrmistyneenä. ”Siksi, koska sinut on kastettu sillä nimellä. Miksi muuten?”

”Luulin vain, että…” aloitin, mutta keskeytin lauseeni tajutessani, mitä opettaja oli sanonut. ”Saanko siis kertoa olevani Cindy Burton ja tehdä sillä nimellä esitelmän?” Kysyin, sain osakseni kysyviä ja hieman huvittuneita katseita.

”Tietenkin saat! Se on nimesi. Älä pelleile, olet fiksu nuori nainen eikä koulussa ole tilaa tämmöiselle. Tule esittelemään työsi tai muuten lennät käytävälle”, rouva Wells sanoi ja viittoi minua luokan eteen.

Typerä hymy huulillani otin esitelmäni pulpetistani ja kävelin luokan eteen horjuvin ja tärisevin askelin. Kiinnitin taulumagneeteilla esitelmäni pikimustalle liitutaululle, olin hetken hiljaa. Virnuilin typerän näköisenä ja aloitin moneen kertaan harjoitellun puheeni. Hieman änkyttäen ja takellellen, mutta aloitin kuitenkin. ”Olen… olen Cindy… Cindy Burton. Tein… tein esitelmän seksuaalisesta suuntautumisesta ja sen alamuodoista…”

Pikkuhiljaa esitelmän edetessä tulin itsevarmemmaksi ja puheeni alkoi sujua hyvin. En takellellut ja sain taputuksia luokalta. Rouva Wells kehui esitelmääni ja julisti sen myöhemmin yhdeksi hänen uransa parhaista. Mietin pitkään, miten pystyin muuttumaan yhtäkkiä miehestä naiseksi noin vain, mutta lopulta tajusin, ettei se ollut niin tärkeää kuin se, että saatoin vihdoin tuntea itseni omaksi itsekseni.